Blogi tauolle

Iltaa, tai no oikeastaan öitä kun kirjoitan tätä on kello tasan yksi yöllä. Halusin tulla kertomaan teille nyt hieman, miksi blogi on ollut hiljaiselossa 4kk. Tähän on pätevä syy, ainakin omasta mielestä. Mun mieli ei voi hyvin. 

Kyllä, luit oikein. En voi hyvin henkisesti. En ole voinut hyvin moneen kuukauteen. Se, miksi mie en voi hyvin, liittyy monia erilaisia yksittäisiä syitä, jotka vain sitten kerralla päätti kasaantua harteille ja joskus vahvemmatkin sortuu. Nyt oli minun vuoro. En ole blogiin kirjoittanut mitään, koska en ole vain pystynyt. Olen just ja just kyennyt huolehtimaan koulusta ja arkisista asioista+ toki itsestäni. 

Yksin en itseä kyennyt enää auttamaan, niin loppu ja rikki olen ollut. Hetkittäin on tunteja/päiviä/viikkoja, kun kaikki on vain niin huonoa ja surkeaa, että ryömin pohjamudissa. Välillä pääsen ylöspäin, mutta kuin salama kirkkaalta taivaalta olen taas pohjalla ja mietin, mikä meni tällä kertaa mönkään. Olen tullut siihen tulokseen, että pistän tämän blogin nyt tauolle hieman pidemmäksi aikaa ja palaan sitten, kun siihen kykenen. Ei ole mitään järkeä pitää/stressata/kuormittaa itseään ylimääräisellä kun raskasta on jo itsestä huolehtiminen. Toivon mukaan suurin osa teistä ymmärtää tämän. En poista tätä blogia, vaan jätän tekstit kyllä näkyviin. 

Mutta palataan asiaan sitten, kun olen kunnossa. Ehkä päivän, viikon, kuukauden tai vuoden päästä. En tiiä vielä. Nyt vain on tärkeintä, että oma terveys tulee kuntoon ja jaksan taas sitten enemmän panostaa tännekkin. Ajatuksissa jo monenlaista erilaista postausta, mutta ei ole voimia niitä kirjoittaa. 

Kohta on kesäloma, joten hyvää kesän odotusta teille kaikille! (Kunhan se sieltä joskus tulisi..)

See ya! 

"Sun pitää pystyy olla täällä vahvempi kuin eilen,
sä oot frendies olkapää. Tukipilari ei tunteile.
Kuunnelles tuntuu siltä et seisot keskel piiriä,
jos sul on vaikeet tuntuu, että ongelmas ois vitsiä.
Kun sul on vaikeet ollu, ketään ei kiinnosta,
sun ongelmat on sun, ja sä oot yksin niiden sidonnas.
Ja sitä huomaamattomasti purkaa vihaa,
kummallista ettei kokemuksille oo kumppania siunautunu"

Yksinäisyys, oman elämän kulkija

Heipsan pitkästä aikaa.. en ole ehtinyt kirjoitella oikein ja motivaatiota ei ole oikein ollut. Mutta tänään, juuri vähän aikaa sitten päätin kirjoittaa.. raapaisen hieman aiheesta yksinäisyys..

Tämä tunne ei ole ensimmäistä kertaa läsnä- eikä varmaan viimeistä kertaa. Tulen tuntemaan tämän tunteen monta kertaa elämäni aikana, mutta koska haluan kirjoittaa ja aihe on niin miksi en kirjoittaisi? 

Mulla on olo niin kun jyränalle jääneellä, yksinäistä, ärsyttää mutta samalla olen myös tosi surullinen. Olen pitkään miettinyt, että mihin kuulun, missä on mun paikka ja mihin mun elämä mut kuljettaa? Ketkä on ne henkilöt, jotka minusta oikeasti välittää, kellä kiinnostaa mun elämä, kellä kiinnostaa missä meen ja mihin olen matkalla? Mikä on se hetki, kun löydän mun paikan maailmassa? Milloin se tapahtuu? 

Nyt olen vain tämmöinen opiskelija teinityttö. Joka arkipäivä menee samanlailla. Aamulla aikaisin kouluun katsomaan ihmisiä, jotka näyttävät aidosti onnellisilta, ihmisiä joista huomaa, että heillä on oikeanlaisia ihmisiä ympärillä- jotka välittävät heistä. Koulun jälkeen matkustan takaisin Ouluun. Bussi matkat menee nykyään miettien, että mitä haluan elämältä. Mietin, että onko mun elämä aina tämmöistä- ns. "jokapaikanhöylä"..  

Hain töitä, jotta saisin jotain tekemistä. Hain töitä, että löytäisin uusia tuttavuuksia, Hain töitä, että saisin rahaa. Mutta ennen kaikkea hain töitä, että saisin tutustua uudenlaisiin aloihin. Ehkä töitten myötä mun ajatukset alkaisi selkeytymään. Ehkä joskus mää tajuan, mihin kuulun- tai mihin en kuulu.

Nykyään tunnen suuren osan ajasta olon yksinäiseksi. Alan miettimään, että onko minussa jotain vikaa.. vai olenko rakentanut suojamuurin mun ympärille.. Olenko omasta tahdosta alkanut olemaan yksin tosi paljon.. En tiedä, en osaa vastata. Mutta sen tiedän, että joskus mun energia loppuu tähän sontaan. Mulla ei ole päämäärää. Elän vain päivä kerrallaan, en suunnittele enää oikein mitään.. Teen päivän aikana sitä, mitä mun mieleen pälkähtää ja mitä jaksan tehdä.. Joskus koulun jälkeen vain nukun koko illan, käyn hereillä- syön, juon, teen iltahommat ja menen nukkumaan.. 

Olisi kiva tutustua uusiin ihmisiin, saada jotain tekemistä mun tylsiin arki-iltoihin.. Toivon todella paljon, että saan sen työpaikan.. 

Ei, en tarkoita nyt sitä etteikö mulla olisi Oulussa kavereita. On niitä, mutta tunnen sillontällöin että en kuulu porukkaan. Täällä Taivalkoskella on ihmisiä, joiden näkemistä odotan aina kuin kuuta nousevaa. Ihmisiä, joiden kanssa mulla on helppo hengittää.. Ihmisiä, jotka saa mut aina nauramaan.. Kaipaan sitä aikaa, kun ei tarvinnut murehtia mistään, ei tarvinnut miettiä mihin elämä ihmisen kuljettaa.. Sai olla stressaamatta mistään.. Sai vain olla ja hengittää..

Mutta tähän on tultu. Joskus on kaikilla tämä aika edessä, sitä ei voi paeta. On pakko ottaa vastaan se, mitä elämällä on annettavaa. On tyydyttävä niihin kortteihin, mitä on saanut. Itse voi vain vaikuttaa siihen, miten niitä kortteja käyttää.. 

"Jos tarpeeks kauan venaa ni tää kaikki loppuu

Ehkä mä ansaitsen tän enkä parempaa

Ulospäin te näätte vain mun tekohymyn kameraa"